”Kai sä pärjäät?” Mä nyökkäsin, Panu hymyili rohkaisevasti ja ajoi pois. Mä jäin kassini kanssa keskelle kiireistä ihmismerta katsomaan Ford Mondeon rekisterikilpeä, kun se yritti selvitä ruuhkasta ajoissa töihin. Mä huokasin ja nostin painavan kassin olkapäälleni ja totesin kivuliaasti sen jättävän jäljen siihen olkapäähän. Ehkä mä en laittaisi pelkkää toppia kouluun.

Huonon kartan ja sekalaisen opastuksen jälkeen mä löysin kuin löysinkin huoneeni. Sinne oli jo ehtinyt majoittautua huonetoverini, joka hymyili leveästi mut nähdessään.
”Moi, onks tää sun huone kans? Mä oon Ulla.”
”Reeta,” Mä nyökkäsin vastaukseksi ja romautin mun kassini sängyn viereen. Se huone oli pieni, siellä oli kaksi sänkyä, kaksi pöytää ja kaksi kaappia. Siihen huoneeseen pitäisi mahtua mun elämä seuraavat reilut kolme vuotta. Voi hyvää päivää.
”Mitä sä tulit tänne opiskelemaan?” Ulla kysyi uteliaat silmänsä tuikkien. Siitä ihmisestä oli sen 30 sekunnin määräajassa todella vaikeaa tehdä päätös tykätäkö vai ei. Joten mä päätin lykätä päätöstä toistaiseksi.
”Restonomiksi.”
”Ai, mä tulin liiketaloutta. Haluatsä suklaata?” Mä pudistin päätäni. Mua jännitti jo valmiiksi kokonaan uusi ulottuvuus mun elämässä ja mulla ei todellakaan tehnyt mieli suklaata. Vaikka ruoka kuulemma rauhoittaa, mulla se oli päinvastoin. Mä laitoin sänkyni kuntoon ja purkaa muutaman tavaran ennen kuin oli aika lähteä tutustumaan oppilaitokseen.

Totta kai Ullan kanssa. Mikä kuitenkin oli melko hyvä, sillä se oli nähtävästi ehtinyt selvittää kaikesta kaiken ja tiesi missä mikin paikka oli. Jopa sen, missä mun kuului olla. Joten mä löysin ajoissa perille oikeaan paikkaan ja valitsin auditoriosta puolivälistä olevan penkin. Tunsin samalla mun kännykän värisevän takin taskussa, Panulta: ’Hyvin se hei menee!’ Lähetin vastaukseksi: ’Tylsääkö kokouksessa? Älä holhoa.’ Niinpä niin. Uusi elämä, uudet kujeet, sama vanha Panu. Panu, mun setä, oli mun huoltaja. Ja se otti sen homman ihan liian vakavasti välissä. Eipä sitä voinut syyttää, kun sen huoltajuus alkoi pahimmasta teini-iästä.

Ja se itse oli silloin vasta kaksvitonen.

Mun ajatukset keskeytti auditorioon tullut kovaääninen poika, joka nauroi puhelimeen. Sen tummanruskeat kiharat hiukset oli leikattu suhteellisen lyhyelle mallille ja kammattu taaksepäin ja mä huomasin sillä hymykuopat. Hymykuopat oli mun heikko kohtani, joskin mä riistin katseeni tästä vastakkaisen sukupuolen edustajasta opettajaan, joka asettui keskelle auditorion koroketta, valmiina puhumaan. Ja se puhui. Ja puhui. Ja mä vaivuin horrokseen, tosin mut herätti pieni paperinpala, joka osui mua takaraivoon. Mä käännyin katsomaan taakseni ja näin herra hymykuopan hymyilevän ja katsovan suoraa minuun. Sillä oli siniset silmät.

Mä käänsin katseeni takaisin opettajaan ja piirtelin samalla edessäni olevalle paperille kaikenmaailman suttuja. Jännitys hävisi pitkän puheen aikana ja katumus iski päälle. Olisi sittenkin pitänyt syödä jotain aamupalaa. Kaivoin laukustani vesipullon ja hörppäsin siitä, että vatsa ei kurisisi.

Reilun puolen tunnin päästä me päästiin vasta pienelle tauolle ja siihen mennessä musta tuntui, että mun aivot olivat harmaata puuroista mössöä. Enkä muistanut siitä puheesta paljoakaan. Mä löysin itselleni tien ulos ja jäin oven lähettyville hengittämään raitista syysilmaa.