Mä en tiennyt uskoako täysillä Jessi-tarinaan päiväkotirakkaudesta. Ehkä se oli totta, ehkä se ei ollut, ehkä se oli sen eksän nimi tai ehkä mä vaan hourin omiani. Mä en ehkä liiemmin innostuisi, jos se 'Jessi' lipsahdus olisi peräisin eräältä Rabbitiltä, joka oli tullut mulle turhan tutuksi yläasteella. Syy, miksi mä hyvin harvoin käytin punaisia vaatteita. Ei mulla mitään traumoja asiasta ole ja joskus naamiaisiinkin pukeudun ihan vain kyseiseksi hahmoksi, mutta.. Niin. Jokseenkin rasittava liikanimi yhtäkaikki.
"Mitäs sitten leikitään?" Oli seuraava asia, minkä mies suustaan päästi ja jälleen mun mieleen eksyi kysymys siitä, mitähän Hymypoika mahdollisesti haki takaa. Kun se rupesi leikkimään mun jalkapallolla, mä menin hetkeksi sekaisin. Tahtoko se, vai eikö tahtonut? Kannattiko mun vai ei? Se rupesi hermostumaan mun tuijotuksen alla ja mä hymyilin valloittavasti. Kannatti tai ei, mä olin oikeassa mielentilassa ja kamalassa puutteessa. Joten mä kävelin keinuen Antin luo, kiedoin kädet sen ympärille ja suutelin sitä lujaa. Sillä oli hetken aikaa pasmat sekaisin, mutta sitten se pääsi tunnelmaan mukaan ja meillä oli erittäin mukavaa pitkän aikaa.

Jos nyt täysin totta puhutaan, niin siihen asti, kun Panu tuli kotiin, Anssin kanssa. Mun suusta lipsahti perisuomalainen perkele, ja vaikka mä yleensä en hätkähtänyt pienestä, oli kuitenkin huoltajalle kiinnijääminen se yksi epämiellyttävistä asioista, joihin mä en tahtonut törmätä. Antti hätkähti mun reaktioo ja sekin sai vaatteensa melko nopeasti kiskottua päälleen. Mä pikapikaa vedin kammalla pahimmat epäjärjestelmällisyydet piiloon mun letissä, ennen kuin menin huikkaamaan Panulle ampiaisen olevan jo muilla mailla vierahilla. Pienet small talkit tehtyämme lähdin Antin kanssa takaisin asuntoloille päin. Se näytti olevan ajatuksissaan ja mä nyt vasta muistin sen kysymyksen, minkä se esitti mulle Jessi-vahingon yhteydessä.
"Panu on mun setä" mä totesin keskustelusävyyn ja seurasin sivusilmällä sen reaktiota.
"Setä" kysyi ja oli kuin ei olisikaan.
"Mitä sä sit kuvittelit" mun oli pakko naurahtaa.
"En mä edes tiedä" se myönsi ja hymyili. Vähän aikaa se mietti ja kysyi sitten, asuinko mä ennen asuntolaan muuttoa sen kanssa, ja mä nyökkäsin. "Missä sun vanhemmat on?"
"Kuollut" mä tokasin ykskantaan. Sen verran hyvin mä olin siitä yli päässyt, että mä en pillahtanut enää itkuun tai mitään ja kestin ihan puhuakin asiasta. Ei sinänsä, en mä siitä edelleenkään nauttinut. Antti mutisi osanottonsa ja jätti asian sikseen, luojan kiitos. Hetken hiljaisuuden jälkeen me keksittiin muuta puhuttavaa ja loppumatka sujui ihan rattoisasti.